Art From The Underground – kuka on Satu?
Taide on kulkenut mukanani niin kauan kun muistan. Se on ollut aihe johon minulta on aina löytynyt kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Taide on keino juosta liikuttamatta jalkoja. Se on keino lentää ilman siipiä. Se on tapa käsitellä iloisia ja surullisia asioita. Se on tapa menettää ajantaju. Se on tapa ymmärtää ja käsitellä elämää. Se on tapa puhua ja kuunnella. Minulle se on tapa elää.
Lapsuudesta muistan kuinka tarve luoda oli vahvasti läsnä. Tämä johtui varmasti suurelta osalta kasvatuksestakin, sillä meillä tehtiin asiat itse. Jos ei sattunut olemaan juuri oikeaa työkalua niin sovellettiin. Lapsena sitä sai jo oppia ratkaisemaan ongelmia keksimällä erilaisia ratkaisuja ja sitä kautta ymmärsi taas mitä minkäkin asian toimiminen vaati.
Olin kuudennella luokalla kun isä osti minulle kynäruiskun. Sain maalata sillä isän pakettiauton takaovet. Kuvaan tuli snoukkaavan Dumle-ukko. Valitettavasti tuosta luomuksesta ei ole valokuvaa. Maalasin myös paljon tekstiiliväreillä t-paitoja, takkeja yms. Samoihin aikoihin maalasin omankin farkkutakkini paukkupullolla. Selässä komeili Chicago bullsin logo ja hihat olivat punaiset. Hihat eivät kuitenkaan taipuneet oudon maalivalinnan ansiosta joten takki päätyi roikkumaan huoneeni kattoon.
Tarve luoda oli jo tuolloin vahvana läsnä. Maalasin mm. huoneeni ikkunat vesiväreillä, pesin pois ja maalasin uudestaan. Maalasin myös isän autotallissa pienoismallimaaleilla kynäruiskulla äitin antama hengityssuoja naamallani. Mitään mainittavaa en saanut aikaan, paitsi käsityksen tekemisestä ja itseoppimisesta.
Art From The Underground on kasvutarina
Halu luoda jotain erilaista oli jo tuolloin vahva. Muistan kun meillä oli ala-asteella rättikässässä ”päättötyönä” määrä tehdä mollamaija. Tein omalleni revityt farkut, nahkatakin ja rautalangasta irokeesin. Tuntui vieraalta tehdä kelta- tai punatukkainen lettipää. Harmittaa kun tämä punkkarimaija ei ole enää tallessa.
Seuraavaksi meillä oli puukässää ja tälle samaiselle mollamaijalle piti tehdä kehto. Punkkarimaija ei kehtoon kuulunut joten tein hauta-arkun. Tämä aarre on tallessa ja hykerryttää edelleen. Silloin jo olin lukenut kaikki Pikku vampyyri kirjat sekä Noidan käsikirjan ja tuo mystinen maailma oli vienyt minut mukanaan. Pientä keskustelua tämä koulussa aiheutti ja kotona puolestaan hilpeyttä. Voin sanoa että porukkani ovat maailman parhaita!
Nuoruutta ja maalihöyryjä
Yläasteikäisenä piirtäminen ja taide sai uusia sävyjä. Kuvaamataito oli ihan kivaa, mutta koin kuitenkin valmiin aiheen ja määritellyn tekotavan ahdistavaksi. Pyrinkin tekemään aina jotain puhuttelevaa. Esim. kun meille jaettiin monisteet joissa aikuisen kädet pitelevät lasta ja se tuli värittää, väritin lapsen vaaleaksi ja aikuisen tummaihoiseksi. Ihan vaan koska kukaan muu ei tehnyt niin.
Piirsin myös paljon tatuointimalleja ja tatuointikonetta koitin ensimmäisen kerran kahdeksannelle luokalla. Jotenkin ajattelin että tatuointeja en silti koskaan työkseni tekisi, koska jos joku maksaisi minulle taiteesta kuolisi sen aitous. Pelkäsin että jos taiteesta tulee työ niin silloin luomisen ilo katoaa. Näin ei ole onneksi käynyt.
Yläasteikäisenä maalasin myös ensimmäistä kertaa paukkupulloilla muualla kun isän tallissa. Rajoja haettiin ja omaa osaamista vietiin pidemmälle. Tältä ajalta juontaa juurensa allekirjoituksessani oleva piru s-kirjaimessa. Se sai alkunsa vahingossa, muistaakseni vuonna 1998. Siitä asti se on ollut aina nimimerkissäni.
Ammattikoulussa sama meininki jatkui. Kokkikoulussa saatiin onneksi kaivertaa meloneista kukkia, tehdä veistoksia voista ja jäästä. Tehdä sokerista lumilyhtyjä yms. Visuaalisuus oli ala carte annoksissa tärkeänä osana ja se hiveli sieluani. Meillä oli myös aivan mahtavat opettajat Harri ja Mika joiden ansiosta koulussa oli huippua.
Vapaa-ajalla piirsin paljon. Kynäruiskuttelu oli jäänyt historiaan mutta piirtäminen eri muodoissa piti pintansa. Oman talon ostaminen heti ammattikoulun loputtua heitti vasta bensaa kunnolla liekkeihin ja vei kaikenlaisen tuusaamisen uudelle tasolle.
Bensaa liekkeihin
Oma talo toi tullessaan mahdollisuudet maalata seinät, ovet, postilaatikon jne. Oli oma talli. Oli oikea hetki lopettaa tupakin poltto ja ostaa moottoripyörä. Ensimmäisen mopon sain jo neljän vanhana mutta tämä oli ensimmäinen omilla rahoilla ostettu moottoripyörä. Hieman tuusausta sekin vaati. Kiitos iskä.
Näihin aikoihin sain käsiini myös Pekka Mannermaan kirjan joka esitteli pinstraippausta. Hankin heti välineet ja maalasin kaikkea mahdollista. Jos kaveri unohti hanskansa meille, maalasin ne. Maalasin lähimmäisten kypärät, takit, tauluja, vanhoja ikkunoita, laseja, kattopaneleita yms.
Tänä aikana tuntui siltä, että jalassa olleet varvastossut vaihtuivat piikkareihin, joilla vauhdin ottaminen taiteen tiellä oli pitävämpää ja tarmokkaampaa. Kun olin maalannut jo vaikka ja mitä alkoivat muutkin kysellä maalaisinko heillekin jotain. Puskaradio oli käynnistynyt.
Tällä tiellä ollaan edelleen. Olen äärettömän kiitollinen ihan jokaisesta työstä mitä olen saanut tehdä. Vuodesta 2010 kynäruisku on kulkenut taas mukana. Vuonna 2012 mukaan tuli myös tatuointikone. Taide on ruokaa sielullesi ja on upeaa saada jakaa se teidän kaikkien kanssa. Taiteen kautta olen myös tavannut upeita ihmisiä ja saan oppia koko ajan uutta. Tästä palosta on syntynyt Art From The Underground.
Tästä kaikesta kiitollisena ajattelin perustaa tämän blogin. On mielestäni ihanaa että voin inspiroida toisia samoista asioista hyvää fiilistä saavia ja mahdollisesti myös auttaa heitä oivaltamaan asioita. Tämä jotta kaikkien ei tarvitsisi opetella asioita kantapään kautta. Lisää blogin perustamisesta voit lukea ihka ensimmäisestä julkaisustani.
Kuulutko jo Art From The Undergroundin sisäpiiriin? Jos et, saat lisätietoa siitä täältä ja mukaan pääset klikkaamalla alla olevaa kuvaketta.
